Siirry pääsisältöön

Erikoispostaus 7: Karats - Hevoseni tarina II

Tarina rakkaudesta joka ei ikinä kuole 

Karats, lurppa, lörpötti, pörppä, luppakorva, rätti.. Kaikkina ihanina persooninaan. Jos tässä maanpäällisessä elämässä meille on suotu yksi rakkaus, voin sanoa että rakkauteni on taivaissa. Pilven reunalla katsomassa minun maallista elämääni. Odottaen kunnes jonain päivänä liityn uudelleen oman kermankeltaisen luppakorvani seuraan.


Minulla on aika tarkka tieto Lurpan historiasta. Ainoastaan kaistale siinä vaiheessa kun herra muutti Latviasta Ruotsiin ennen vuotta 2006 on hieman hämärien peitossa. Yleistä kummastusta herättänyt luppakorva oli suoranaisesti tapaturmallisesti tullut miehelle. Varsana (hyvin voimakasluontoisena orina) oli ottanut yhteen toisten lajitovereidensa kanssa ja lopputuloksena korvasta pala pois ja muutamia hampaitakin jäi tappelussa maahan. Tämä sattui siis Latviassa. Latviasta Lurppa muutti Ruotsiin ja sieltä 2006 vuonna ruunattiin ja tuotiin Ahvenanmaalle ratsastuskouluun. Siellä Lurppa sai suurimman osan koulutuksestaan, kiitos tästä upeasta työstä!

Itse olin tähän aikaan tyytyväinen pikkusuokki kilpailija. Vuonna 2008 aloitin lukion urheilulinjalla ja aloin käymään aktiivisesti Vähämäen Tiinan valmennuksissa Tiinan myyntihevosilla. Ja ai että! Siellä oli upeita otuksia. Ratsastin oikeasti toinen toistaan hienompia kisapelejä. Pian aloimme juttelemaan äidin kanssa siitä että pitäisi hevonen hankkia. Olisimme saaneet kohtuu hintaan hienon 5 vuotiaan tamman, säkää oli reilusti 170 cm ja mitä upein luonne ja lisäksi vielä perhanan rohkea! Kohtalo taisi puuttua peliin, sillä tamma loukkasi itsensä pahasti tarhassa ja jäi täysin siitokseen. Jatkoin siis ratsastamista myyntihevosilla. Pian uusi lasti myytäviä saapui tallille. Kaverini sai valmennukseen massavan ratsastuskoulusta tuodun ruunan. Muistan kun äiti oli katsomassa valmennusta ja sanotaanko että suorastaan rakastui Lurppaan heti! Itse keskityin enemmän valmennuksessa ratsastukseen, mutta kyllä ihailin herraa (sen verran kun uskalsin) karsinan ulkopuolelta.

Pian minun vakioratsukseni tuli Lurppa. Äiti oli alkanut puhumaan jos hevonen ostettaisiin ja sillain. Olin tietenkin innoissani! Ainut huonopuoli tässä koko hommassa oli se, että en uskaltanut laittaa Lurppaa itse kuntoon. Vaikka kuinka yritin olla näyttämättä pelkoani, vaikka kuinka rohkeasti yritin toimia. Niinpä valmennuksiin äiti joutui tulemaan mukaan laittamaan hevosta. Harjasin ja varustin (hevonen oli kyllä kiinni) äidin kanssa yhdessä. Ongelmia oli PALJON! Lurppa puri, potki, kauhoi, littasi, tuuppi, hyökkäili.. Se oli jatkuvaa, selvästi ahdistunutta, protestointia. Äiti lopetti hevosen ostopuheet pitkäksi aikaa, mutta jatkoin tyytyväisenä Lurpalla valmennuksissa käyntiä.

Olimme sitten kerran keskiviikkokilpailuissa. Menin Mollalla pikkuluokan ja jäimme sitten katsomaan vielä isompia luokkia. Luokkana oli 110 cm. Katsottiin kuinka hevoset hyppäsivät ja selitin innoissani että kyllä Lurppakin takuulla noita hyppäisi! Siihen äiti vain totesi kylmän rauhallisesti että niin nythän kun se meidän Lurppa on niin kyllä näitä vielä tulette hyppäämään. Jäin hetkeksi monttu auki katsomaan äitiä. SIIS MITÄ? Äiti oli hommannut rahoituksen, keskustellut myyjän kanssa ja varannut herran meille. Olin siis nyt miltein virallisesti Lurpan omistaja! Kaiken piti olla yllätys jälleen, mutta äiti ei pystynyt pitää suutaan kiinni! Suoranaisesti kyllä jouduin kaivamaan tietoa (kun äiti lipsautti jotain, tartuin siihen ja aloin tivaamaan ja homma paljastui). Tietenkin samalla harmitti että pilasin yllätyksen, mutta oli onnesta sokea kun sain kuulla omistavani hevosen!


Virallisesti hevosen omistajaoikeus muuttui meille 19.3.2009 ja kotiin muutettiin 31.3. (jolloin siis tiet erkanivat Vähämäen kanssa). Tällöin aloimme etsiä uutta valmentajaa ja aloimme tutustumaan Lurpan kanssa. Voin sanoa että matkanteko ei ollut helppoa. Siinä oli verta, hikeä ja kyyneliä, kirjaimellisesti. Lurppa ei yksinkertaisesti luottanut ihmisiin. Meidän tallissa on vain puoliovet, joten jouduttiin aina kiertämään puolitallia kun Lurppa yritti syödä ohikulkijan. Ilman jotain kättä pidempää ei uskaltanut mennä karsinaan. Kuntoon piti laittaa käytävällä, niin että herra oli molemmin puolin kiinni. Satuloidessa mies sai sellaisen hepulin että hyvä ettei tallin tukitolpat tippuilleet.. Ratsastaessa Lurppa osoittautui rohkeaksi ja oikein upeaksi. Se oli kuin teroittamaton luistimen terä: Siinä oli ainesta, mutta kukaan ei ollut jaksanut teroittaa sitä. 

Kevät saapui pian. Löysimme Piken ja aloimme käymään aktiivisesti valmennuksissa. Pike (näin myöhemmin) on myöntänyt että ei uskonut Lurppaan ensinäkemällä. Vasta vuoden päästä tästä herra kukoisti! Kävin Lurpalla pienissä koulukisoissa ja hypättiin alue-esteitä aina 100 cm asti keväästä 2009. Hoitaessakin alkoi näkymään kesän mittaan edistystä. Vielä piti herra pitää harjatessa kiinni, muttei se enää hyökkäillyt minun kimppuun. Vieraita se kyllä yritti syödä käytävältä ja ei päästänyt karsinaan. Siinä vaiheessa sydämeni oli jo varastettu. 


Vuonna 2009 osallistuttiin mm. Hevoshullu Powercuppiin. Karsinnat olivat Messilässä ja koska siellä ei ollut muita hyviä luokkia, päätin, jopa tyhmänrohkeana, lähteä hyppäämään 110 cm. En IKINÄ ollut edes hypännyt sen kokoista estettä. Toisekseen, Lurpalla ei vielä siinä vaiheessa ollut aivan sitä lihaksistoa ja varmuutta jolla se korkeus olisi ylitetty loisteliaasti. Kisat menivät muutenkin huonosti, mutta pohjanoteerauksena siitä ensimmäisestä kympistä tuli hylätty kun Lurppa kielsi kaksi kertaa viimeiselle esteelle. Nyt olin kuitenkin päässyt fiiliksiin! Oksereilla jopa hypättiin jo! Tästä ei ollut enää paluuta, tiesin että kunhan saadaan luottamus kuntoon, meitä ei kukaan pysäytä.

2009 vuonna kilpailin Lurpalla myös ensimmäiset kenttäkilpailut ja loppuvuodesta osallistuin Miniderbyyn! Pikku hiljaa aloimme harjoittelemaan valmennuksissa 120 - 130 cm tehtäviä. Tunne oli upea. Hevonen luotti minuun täysin ja minä luotin siihen. Lurppa rakasti esteitä ja vauhtia, minä rakastin Lurppaa. Hoitaessa sain vaikka laittaa sen solmuun. Siitä huomasi että se oli tykästynyt minuun (tätä on turha sanoa kliseiseksi, se on kylmä fakta..). Äitikin sanoi että se miltein masentui kun olin viikon pois. Kun palasin, ensimmäisenä se kiukutteli kun pahempikin aviomies. Sen jälkeen se tuli vain läheisemmäksi ja kiintyi enemmän. Pian olimme täysin erottamattomat. Minun seurassa Lurppa oli enkeli, mutta auta armias jos lähdin pois.. Sitten alkoi taas litistys, pureminen, huitominen.. Tiedän miten itsekästä, mutta sydäntä lämmitti kun hevonen oli minulle aivan toisenlainen.

Vuonna 2010 olimme jo sillä tasolla että olisimme pian voineet alkaa kilpailemaan 120 cm ja kentässä tuttaria / helppoa. Hyppäsimme treeneissä vaativan maastoesteitä ja reiluja 120 cm ratoja. Lurppa ja minä olimme yhdessä tehneet kovan työn. Sijoituinkin toiselle sijalle kevään ensimmäisissä kisoissa (harraste tosin) ja siitä sain lisäpontta. Mutta sitten kaikki kääntyi. Myötätuuli alkoi puhaltamaan suoraan naamaan. Olimme kilpailuissa Helsingissä. Hyppäsin 100 cm luokan ja tarkoitus oli mennä myös 110 cm. Radan jälkeen Lurppa otti KAKSI epäpuhdasta askelta ja sen jälkeen jatkoi täysin innokkaana ja normaalina eteenpäin. Mutta niskakarvani nousi pystyyn.. Pyysimme paikalla ollutta eläinlääkäriä katsomaan, koska en halunnut startata 110 cm. Ohimennen ell mainitsi että näyttäisi hankosidevammalta. Olin kuullut siitä. En siinä vaiheessa muistanut oliko (hankkari vai nivelrikko) se miten paha hevosen kannalta ajateltuna.

Nuorena, hyvin nettiriippuvaisena, ihmisenä googlasin hankosidevamman. Keskustelupalstoilta kävi ilmi että kouluhevosiksi yleensä jäivät. Jo tässä vaiheessa maailmani romahti. Käskin samantien tilata klinikan, soitin Pikelle ja kerroin. Pike sanoi että ei heitetä kirvestä kaivoon. Tästä päästään vielä yli. Ensimmäinen klinikka oli Ypäjällä. Käskettiin lepäämään ja kävelyttelemään. Kuukauden päästä kuultiin Forssan hevosklinikasta ja prp-hoidosta. Lurppa suunnisti Erkki Luikon käsittelyyn ja jalkoihin laitettiin samantien prp:t. Vain sen kokeneet voivat todeta kuinka ällöttävää on pitää jalkaa ylhäällä kun jänteeseen tungetaan veriplasmaa. Itse kun vielä inhoan veren hajua.. Siitä alkoi Lurpan pitkä sairasloma.


Kuntoutus oli pitkä prosessi. Ongelma oli molemmissa etujaloissa. Toisessa pahemmin, toisessa ei niin pahasti, mutta molemmissa kuitenkin alle 10%. Ensin käyntiä, sitten pieniä pätkiä ravia, sitten pieniä laukkapätkiä.. Hitaasti nostettiin rasitusta, alettiin tekemään voltteja, väistöjä ja muuta pientä. Ja kylmettiin jalkoja. Kylmäys, kylmäys, kylmäys.. Itse olin aivan hysteerinen jalkojen tähden. Joka käänteessä etsin turvottelua ja muutoksia. Jalat paranivat kuitenkin erittäin hyvin ja eläinlääkärin ohjeiden mukaan (ja ehkä hieman maltillisemminkin) mentiin. Pian (okei, keväällä) päästiin hyppäämäät ensimmäiset esteet puoleenvuoteen! Jalat eivät reagoineet ja tuntui että elämä alkoi taas rullaamaan. Käytiin Piken miniestevalmennuksessa, hyppäsin keskiviikkokisoissa pikkuluokan. Kunnes kohtalo sanoi että olen liian onnellinen. 

Eräänä iltana hain Lurpan tarhasta ja tarkistin tavalliseen tapaan jalat. Oikeassa etujalassa oli jänteen kohdalla jo minulle hyvin tutuksi painajaisissa tullutta turvotusta. Yritin pidätellä kyyneleitä ja vein hevosen samantien kylmetykseen ja kävelyttelin. Ja soitin klinikka ajan. Klinikalla todettiin oikeassa etujalassa yli 15% hankkarivamma. Ennuste hyvä, mutta ei enää estehevoseksi. Itkuisena nieleskelin.. En ole kouluratsastaja, mutta rakkaudesta elämäni hevosta kohtaan olin valmis vaikka muuttumaan sellaiseksi. Tottahan toki jo nyt osasin kaivata niitä upeita hyppyjä, mutta herra piristi minua upeasti vaikeimman ajan yli. Niinpä alkoi uudestaan kuntoutusprojekti. Kesällä jalka alkoi kuitenkin olemaan jo hyvä ja tarvittiin vain muutama klinikka käynti ja maltillisesti maastoiltiin ja aloitettiin kevyt koulutreeni. En halunnut ottaa enää yhtäkään riskiä..


Maastoilin, treenasin ja lopulta osallistuin kesän 2011 aikana seurakoulukisoihin hyvällä menestyksellä. Jokaisesti seurakisasta tuli Lurpan osalta ruusuke. Tunne siitä että pääsemme vielä koulukilpailuissakin pitkälle vahvistui, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Kilpailin Mollalla pieniä este- ja kenttäluokkia, mutta yritin keskittyä pääasiassa Lurppaan. 17. Heinäkuuta 2011 muutti elämäni. Silloin maailmastani lähti pieni pala toivoa. Halusin vielä uskoa parempaan huomiseen. Lurppa ontui silloin ensimmäisen kerran. Oikeasti ontui. Se oli haluton ja ontui niin että meinasin sydänkohtauksen itse saada kun niin paljon pelästyin. Silloin sille oli tullut takajalkaan järjetön patti ja vasen etujalka aristi jänteen kohdalta. Tiesin että jos sillä nyt olisi jotain vakavaa, se olisi viimeinen matka edessä. Sydämeni toivoi kokoajan että heräisin painajaisesta.

Tuli Perjantai 22. Heinäkuuta. Olimme juuri kaartaneet heppa-auton Forssan klinikan pihalle. Bela tuli vastaan hymyille. Otin Lurpan alas ja aloitimme juoksuttamalla suoralla ja Bela taivutti. Hieman arkomista, ei kuitenkaan moitittavaa. Ympyrällä hieman epäpuhdas. Jo tässä vaiheessa kyyneleiden pidättely oli vaikeaa. Sitten vein herran sisälle ja ultrattiin jalat. Jos mitenkään, mitenkään voisin pyyhkiä tämän koko osuuden aivoistani tai maailmastani, olisin onnellinen. Jos Lurppa vielä olisi tässä vieressä ja mitään ei olisi tapahtunut. Etujalassa hankosidevamma ja takajalassa jännetupen tulehdus -> ei enää käyttöhevoseksi, köpöttelyyn ehkäpä. Ei tarvinnut kun käsi upottaa upean mieheni karvaan ja kyyneltulvaa ei pystynyt enää pysäyttämään. Tämä tiesi sitä että tiemme eroavat, varsin pian.

Matka kotiin ei ollut helppo. Molemmat itkivät, mutta yritimme samalla keskustella siitä miten homma tehtäisiin. Asia jäi roikkumaan ilmaan. Kuulin kaveriltani Paijan Teurastamosta. Hyvään tarkoitukseen. Viikko aikaa. Onneksi Terhi pääsi kuvaamaan vielä viimeiset kuvat. Se tunne kun Lurppa meni pellolla oli sanoin kuvaamaton. Muuten Lurppa oli jo koko heinäkuun ollut hieman haluton, mutta nyt.. Se halusi näyttää. Se halusi antaa minulle vielä viimeisen kerran sen mitä olimme yhdessä tehneet. Luotin siihen, se luotti minuun..


On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta joka on sisällä kun näet hevosesi viimeisen kerran. Ristiriitaisesti haluaisit olla vain näkemättä enää, haluat tehdä muurin sinun ja hevosen välillä. Kuitenkin rakkaus on niin voimakas ettet voi pysyä sen läheltä pois. Halua olla koko viimeisen hetken sen kanssa. Istua, puhua.. Itse olisin halunnut että aikaa olisi ollut vielä enemmän. Kun viimeisen kerran talutin, viimeisen kerran lastasin. Kun viimeisen kerran se luotti minuun. Lurppa oli minulle koko elämä. Sydämessäni on nyt tyhjä aukko. Lurpan viimeinen matka alkoi 1. Elokuuta. Aamu varhaisella se lastattiin vanhaan tuttuun hevosautoon. Paikka oli kuitenkin tuntematon. Ja Lurppa tiesi. Vaikka kuinka väitetään ettei hevonen ymmärrä, kyllä se ymmärsi. Se ei halunnut mennä valmistelukarsinaan. Se alkoi hyppimään ja pomppimaan. Viimeiset luottamukset. Se seurasi perässä, jäi pelokkaana katsomaan kun selkä käännettiin sille. Kyyneleet valuivat.. Olisin halunnut ottaa sen takaisin autoon ja sanoa että se on loistavassa kunnossa.

Lurpan maanpäällinen elämä päättyi varhain aamulla 1. Elokuuta.

Lepää rauhassa kulta, en ikinä unohda sinua..
Anteeksi todella paljon sekava teksti, tämä oli todella raskasta kirjoittaa..
Tällä blogitekstillä osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, http://www.horze.fi 
Äänestä Lurppa-aiheista kuvaa kilpailussa tästä! 

Kommentit

  1. hienotarina<3 Ja oli hauska katsoa missä vaiheessa, minä aloin seuraamaan teidän tarinaa(:

    VastaaPoista
  2. Miten hieno tarina. Kyllä mullakin lopussa kyyneleet valuivat pitkin poskia. Mielettömän hieno hevonen tuo Lurppa!

    Meillä murtui keväälllä hevoselta etujalasta puikkoluu, ja olin varma että hevosen matka päättyy siihen. Meidän tarinassa on kuitenkin onnellinen loppu: hevonen parantui ja on nyt täysin käyttökelpoinen. Niin väärin, että sinun ja Lurpan tarina päättyi noin :(

    VastaaPoista
  3. Ei ollut sekava teksti, mua melkein alkoi itkettämään! Teit sen kanssa kyllä mielettömän hienon työn, ja oli se hieno hevonen!

    VastaaPoista
  4. Oli ihan pienestä kii ettei kyyneleet valahtanu. Silmät kosteena siristelin ja luin tekstin loppuun. Surullista :(

    VastaaPoista
  5. Hienosti kirjoitettu tarina, mutta niin surullinen :<

    VastaaPoista
  6. Kyyneleet poskilla täälläkin.. :/

    VastaaPoista
  7. Aivan ihanasti kirjoitettu! itkuhan siinä tuli kun luki tekstiä! Sinä ja lurppa olitte kyllä mahtava pari! harmi vaan kun teidän yhteinen tarina loppui!

    VastaaPoista
  8. Aivan ihana teksti, alko itteeniki itkettää.

    VastaaPoista
  9. ihana postaus! tästä kyllä saa selvää että kumpikin on oikeasti välittänyt toisistaan :) kyyneleet ihan silmiin tuli !

    VastaaPoista
  10. En ole ennen blogiasi lukenut, nyt vain eksyin siihen. Mutta todella hienosti kirjoitettu tarina, itkuhan siinä itselleenkin tuli.

    VastaaPoista
  11. Itku tuli. Koskettava tarina.

    VastaaPoista
  12. ihan kauheasti itketti lukea tätä tekstiä! pääsitte treeneissä niin pitkälle, muttette päässeet näyttämään kynsiänne kisoissa asti!
    toivottavasti kohtaan jonkun lähes samanveroisen hevosen vielä elämässäsi.

    VastaaPoista
  13. Tippa linssiin.. Teillä on upea tarina ! Ei ollut todellakaan sekavasti kirjotettu, upeasti.

    VastaaPoista
  14. Koskettava tarina, itku tuli. Upea hevonen oli..

    VastaaPoista
  15. niin upea tarina, ja voin sanoo että loppussa kyyneleitä tuli ja paljon.

    VastaaPoista
  16. Ihana ja koskettava, siinä kaikki ytimekkäästi :)

    VastaaPoista
  17. itkin! Lurppa ja sä olitte hyvä pari

    VastaaPoista
  18. Upea tarina, tosi koskettava. kyyneleetkin valui poskia pitkin.. Lurpalla ois ollu vielä varmasti paljon näytettävää mutta hyvä pari olitte! sillä oli hyvä elämä siun hoivissa..(:

    VastaaPoista
  19. kaunis tarina, kyllä itseltäkin kyynelet vieri poskilla

    VastaaPoista
  20. itken aina kun luen tän, koskettava tarina, muistuttaa mua omasta hevosesta joka lähti pois samalla tavalla.

    VastaaPoista
  21. Voi että,ihan kuin omasta elämästäni lukisin. Minunkin,jopa luppakorvainen,rakkain ruunani lähti lähes samankaltaisen tarinan päätteeksi hevosten taivaaseen 5/11. Voimia <3

    Jenni

    VastaaPoista
  22. Voi, kaunis teksti. Ihanaa, että kaikille kilpailijoille hevonen ei ole vain väline omaan onneen.

    "En ole kouluratsastaja, mutta rakkaudesta elämäni hevosta kohtaan olin valmis vaikka muuttumaan sellaiseksi."

    VastaaPoista
  23. Ihana, tuli ihan itku silmään kun luki tätä teidän yhteistä taivalta.

    VastaaPoista
  24. Ihana teksti, tosi koskettava. Itkua väännän täälä, Lurppa on tosi hieno hevonen. Suloinen tuo sen toinen korva. :)

    VastaaPoista
  25. itkin kuin vesiputous. todella hieno teksti ja hieno tarina teillä.

    VastaaPoista
  26. Ei tota sais ketään kokea eikä ainakaan liian "aikaisin".
    Varmasti kova paikka.

    VastaaPoista
  27. Kaunis ja järjettömän koskettava teksti teiän yhteisestä taipaleesta ):
    ei ole varmasti ollut helppo päätös, paljon voimia, vaikka aikaakin tästä jo on, mutta ikävä varmasti silti kova ):

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei ollut helppo päätös, mutta tiesin sen olevan oikea. Ikävä on kova kokoajan, tänäänkin taas mietin herraa ja vertailin nykyisiin hevosiin.. Kyllä isoa miestä on niin kova ikävä! :(

      Poista
  28. voi :( oikea päätös, näin Lurpan paijalla :( siellä se oli kökötti karsinassaan ja odotti viimeistä päivää.. <3

    VastaaPoista
  29. Todella kaunis hevonen, sinulla on varmasti vieläkin sitä kova ikävä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä on miestä ikävä, ei siitä ikinä pääse yli <3

      Poista
  30. Tuli kyllä kyyneleet silmiin! ;'( Sniif...

    VastaaPoista
  31. Itkin tässä tekstiä lukiessani, etten ole varma milloin viimeksi olen itkenyt näin paljon.Voimia sinulle vaikka tapahtuneesta on aikaa♥ Oma elämäni poni lähti taivaaseen 8.5. Nyt sitten itselläni on uusi hevonen, jolla on vanha hankkari vamma ja voin vain toivoa ettei se repeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. paljon tsemppiä teille! Tiedän kyllä monta hevosta jotka ovat edelleen hankkarivammoista huolimatta kunnon käytössä, meillä vain oli kovin huono tuuri :(

      Poista
  32. herranen aika, mä itken ... vaikka mikään hevosihminen en ole, mutta tää kyllä kosketti !

    VastaaPoista
  33. itku tuli :( ihana teksti (:

    VastaaPoista
  34. Itku pääsi täälläkin... Tunnistin itseni ja entisen hevoseni monesta kohtaa, meillä vain kuoli itsekseen vanhuuteen. Kunnon itku pääsi, kun luin kohdan "On vaikea edes kuvailla sitä tunnetta joka on sisällä kun näet hevosesi viimeisen kerran", niinhän se on, viimeinen kerta kun hyvästelet sen itku kurkussa, kun tiedät, että aamulla se ei enää hörise karsinan oven yli...

    VastaaPoista
  35. Aivan upea teksti! Sait minut ihan kyyneliin, sillä mieleeni tuli oma tammani ja pelko siitä että joudun menettämään ponini.

    VastaaPoista
  36. Eksyin blogiisi ja tähän tekstiin ja vaikka tämä on vanha niin mun oli pakko tulla kommentoimaan. Tiedän niin täydellisen hyvin tunteesi. Hevoseni, josta omistin tosin vain osan jouduttiin lopettamaan tammikuussa juurikin hankosidevamman vuoksi. Ensimmäisen kerran sen hankoside meni vuonna 2010 ravilähdössä ja sitä paranneltiin vuoden verran. Kun vihdoin vuoden 2011 lopulla päästiin starttaamaan niin kaikki tuntui olevan hyvin. Varsinkin kun 2012 tammikuussa tuli ensimmäinen voitto, niin mikään ei olisi voinut mennä pieleen. Startissa ei _mitään_ vikaa, mutta katoksille tullessa hevonen oli täysin kolmijalkainen. Viisi päivää jouduin katselemaan epätietoisena kun rakkain ystäväni kärsi ja seisoi kipulääkkeiden voimin, kun vihdoin saatiin aika klinikalle ja hankkarivamma oli uusiutunut.

    En tiedä mitään kamalampaa, kuin sen kun kuulin siitä. Tai oikeastaan vielä kamalampaa oli se kun näin kun hevoseni lastattiin koppiin ja kun katsoin sitä viimeisen kerran. Antaisin mitä vaan, jos voisin jotenkin saada hevoseni takaisin.

    Paljon voimia sinulle, vaikka tapauksesta onkin jo aikaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon voimia sinullekin! Kyllähän sitä jatkuvasti miettii alitajunnassa. :(

      Poista
  37. Voimia Sulle, Senni!

    VastaaPoista
  38. Voimia sulle! Itku tuli kun luki tämän,olitte varmasti todella todella hieno pari ja oli hieno että lurppa usko ja luotti sinuun 100%

    VastaaPoista
  39. tuli melkein tippa linssiin ; (( Tosi hyvä tarina <3

    VastaaPoista
  40. ihana tarina <3 Itkin täällä vaikka kuinka kauan koska oma hevoseni lopetettiin reilu kuukausi sitten hankosidevamman takia. Enkä voi vieläkään uskoa että se on poissa, mutta elämä on ;'( voimia ihan hirveästi <3

    VastaaPoista
  41. Voimia..<3 itkin täällä aivan valtoimenaan kun luin tätä. Kauheaa..
    Liityin muuten myös lukijaksi :)

    VastaaPoista
  42. Voimia, vaikka tapahtuneesta onkin jo aikaa. Itseltäni myös kuoli 8.11.2012 oma poni suolirepeymään;( Ihana blogi sulla!

    VastaaPoista
  43. Hienosti kirjotettu tarina! Voimia sulle vaikka tapahtuneesta on jo aikaa! Siis tää teksti on vaan niin ihanasti kirjotettu, että tän jaksaa lukea vaikka kuin monta kertaa!:)

    T: Tiia

    VastaaPoista
  44. Ihana, surullinen tarina..
    Itse otin tämän todella henkilökohtaisesti suomalaisen herramme takia. Hällä taas pahaksi äitynyt kesäihottuma, tuhansia euroja herran hoitoihin edes pienen toivon toivossa kulutin. Liikkui normaalisti ja muutenkin loistava, kunnes puhkuri yllätti meidän taipaleen. Siitä pian kaksi vuotta, silti en voi päästää irti. Olin ja olen edelleen ainut, joka sitä rumaa otusta oikeasti rakastaa..
    Anyway. Tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  45. nyt vasta luin tuon tarinan ja kyllä itkin minäkin, yllättävän selkeästi pystyit kirjottamaan :) Itsekin lähes saman kokenut viime syksynä ensimmäisen ponin kanssa silloin tosin syynä oli kimosyöpä, mutta surullista on... :(

    VastaaPoista
  46. itkuhan tässä minullakin tuli, todella koskettava tarina. varsinkin kun miettii että miten helposti voisi omalle rakkalle heppa kaverille käydä samoin:(

    VastaaPoista
  47. Hei
    Luin tarinasi ja ajattelin kertoa omani. Olen melkein 40-vuotias nainen, entinen hevostyttö. Kun olin 12-vuotias, olin innokas tallilla kävijä ja tutustuin harmaaseen suomenhevostammaan joka oli ilkeä kuin piru ja kävi päälle. Aina kun oli mahdollista hän puri, koetti potkia ja oli kahden miehen pidettävissä jos hänet siirrettiin laitumelle, harjattavaksi jne.

    Kaksi vuotta hoisin tammaa ja vasta vuoden jälkeen kuulin ensimmäisen kerran kun tamma hörisi minulle kun tulin talliin. Pystyin menemään tamman karsinaan ja silittelemään sitä, kukaan ei tohdinnut tehdä samaa. Minulle tamma oli enkeli ja aivan ihana kun vihdoin pääsin hänen sydämeen. Tiet erosivat yllättäen, omistaja oli kyllästynyt tamman hyökkäyksiin ja laittoi hänet teuraaksi.

    Vieläkin muistelen Tyttöäni, vaikka aikaa on kulunut melkein 30 vuotta.
    Tarinasi kermaisesta ystävästä kosketti ja tahdoin kertoa omani harmaasta ystävästä.
    Ei ystävyys lopu tähän elämään :)


    VastaaPoista
  48. Ihanasti kirjoitettu tärkeästä hevosystävästä.
    Ensimmäinen hevoseni meni myös teurastamoon. Lopetuspaikkaan käveltiin ahtaiden käytävien läpi, yhdessä kohdassa oli jopa mulleja odottamassa vuoroaan.. Mutta niin vain rakas ruuna käveli perässä luottaen, uskon myöskin, että se varmasti tiesi..

    VastaaPoista
  49. Todella ihanasti kirjoitettu teksti. Otan osaa suruusi </3 Jaksamisia ja muista että on kiva miettiä ja muistella niitä hyviä ja ihania muistoja hevosesta ja teidän yhteisistä ajoista :)
    - Sandra

    ps. hieno ja kiva blogi muutenkin lueskella ja seurailla :)

    VastaaPoista
  50. ... ja kyllä ne hevoset tietävät ja aistivat.. myös luottavat paljon.. Mutta ehkä lurppakin tiesi että näin oli vain parempi.. jaksamisia sinulle :)

    VastaaPoista
  51. Kyyneleet valuivat pitkin poskia tätä tekstiä lukiessa <3

    VastaaPoista
  52. Kyyneleethän näin surullista tarinaa lukiessa tuli :(
    Olit kumminkin maailman paras hevosen omistaja kun päästit hevosen lepoon kun sen aika tuli!<3

    VastaaPoista
  53. Kyyneleet vierähti poskelle, kun oman ensimmäisen vein 3kk sitten pois luoltani ja masennus on vaivannut minua jo kauan, kun hevonen oli arka uusia ihmisiä kohtaan... Sitten vain käänsin sille selän... Tiedän mitä olet kokenut ja ihana tarina! tulen lukemaan sen vielä monet kerrat <3

    VastaaPoista
  54. tapasin Lurpan tuona surullisena elokuun ekana päivänä.. olin saattamassa omaa hevosystävääni viimeiselle matkalle. sinne jäivät vierekkäisiin karsinoihin, silloin Lurppa oli ainakin rauhallinen karsinassa. omalle heppaystävälle jätin karsinaan porkkanoita, annoin Lurpalle kaltereitten välistä muutaman, en tiedä sanoa maistuiko. todella kurjaa oli jättää hevonen sinne elävänä. vaikka se on vaikeaa, olisin mieluusti ollut vierellä ihan loppuun asti..

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

No hei vaan tohtori!

Meillä on maailman paras eläinlääkäri . Ollaan käytetty samaa kotieläinlääkäriä jo varmasti yli kymmenen vuotta. Hän on maailman paras. Tai ainakin meille se sopivin jos ei maailman paras. Kärvisteltyäni viikonlopun yli, äiti soitti heti maanantai aamusta meidän vakiellille. Ja mikä parhainta hän pääsi tulemaan heti saman päivän aikana. On kyllä mahtavaa kun on näin huippu lääkäri tiimin vointia tukemassa! Tutkittavaksi pääsi tänään sekä Alli että Molla. Allin takia ell tallille tuli, mutta toki siinä samalla sitten katsottiin myös Mollan suu ja kysyttiin tuosta sen pahenevasta kutiamisesta. Joka tosiaan tällä hetkellä on niin "kriittisessä vaiheessa" että se yön aikana repii kyljet itseltään auki. Ensin eläinlääkäri tuikkasi Alliin hieman rauhoittavaa ja sen jälkeen tutki Mollan. Mutta koska Alli ei ensimmäisestä piikistä tuntunut rauhoittuvan laittoi se siihen vielä toisen ja jatkoi sitten ponin kimpussa.  Kävi ponin ihan perusteellisesti läpi ja antoi si

Taasko se alkaa?

Jokainen blogia edes hieman seuraileva tietää että olen melko hysteerinen klinikalla ravailija. Jos hevonen ontuu tai tuntuu omituiselta, hommataa sille joko kraniohoitoa tai klinikkaa. Jossain on aina pakko olla syy ja siitä otetaan selvää. Myönnän, että minulle on jopa eläinlääkäri sanonut, että voisi sitä pari päivää kotonakin katsella ennen klinikalle raahausta. Olisihan siinä varmasti pari satasta säästänyt, mutta mielelläni maksan sen summan mielenrauhasta. Hysteerikko mikä hysteerikko. Onko tämä taas alkamassa? Kipua vai kettuilua? Alli on todella herkkänahkainen. Siis kirjaimellisesti. Klippaaminenhan ei aiheuta äänen puolesta ongelmia, mutta kun se tärisevä terä tuodaan iholle se on maailmanloppu*. Alli saa myös todella herkästi haavoja, joka on usempaan kertaan todistettu imppareiden muodossa. Se ei kestä oikeastaan nyt klipattuna kuin yhdellä tietyllä harjalla harjaamista ja sekin on välillä sen mielestä turhan kova. Toisinaan kyljet ovat herkät ja toisinaan mahan

Lukijat keskustelemaan: Millainen on se-oikea kuolain?

Miksi juuri se ja miksei tuo? HOX!  Teksti on täysin minun näkemykseni asioista, kaikki ei sovi kaikille, muistakaa se! ;) Kuolain. Tuo suitsiin ripustettava häkkyrä. Meillä on jos jonkinmoista kuolainta ollut ja varsinkin Mollalla niitä on testailtu. Pidimme Mollaa aluksi vahvana ja vaikeana hevosena, jolta innostuessaan puuttui jarrut. Molla on testannut seuraavia kuolaimia: Kimblewick  - Toimi aikansa, mutta lopulta ei tuottanut haluttua tulosta. Ei ollut se-oikea valinta. Kuparirolleri - Oletettiin kaiken olevan kiinni siitä että Molla puree kuolainta vasten. Paha kämmi ja surkein kokeilu ikinä! Gäg-kuolain  - ei toiminut, teki tammasta etupainoisemman. Pelham  - Toimi myös aikansa, painaa kuitenkin kuolainta vasten Fullcheek - Ei mainittavaa eroa ratsastettavuudessa Olympia + leukaremmi  - Toimii tällä hetkellä Jannin hyppykuolaimena ja maastokuolaimena, toimiva! Mollan se-oikea kuolain on omppunivel. Toimii sillä toivotulla tavalla. Haimme syytä kov