29. lokakuuta 2016

No kyllä minä mieleni pahoitin

Olen ajatellut että ehkä se johtuu syksystä. Se, että jaksaa pahoittaa asioista tai vastoinkäymisistä mielensä. Tai ehkä vaan kuukautiskierto aiheuttaa niin rajuja mielialanvaihteluita että pahoittelen mieleni. Mutta sitten kun niitä asioita tai vastoinkäymisiä - tai miksi niitä ikinä kutsutaankaan - sattuu vähän joka hetki, on ehkä vain todettava olevansa mielensäpahoittaja.

Vaikka olenkin rento, olen myös melko tempperamenttinen ja jollain asteella kilpailuhenkinen. Haluan että asiat sujuvat ja kun tottuu johonkin, muutokset saa aina vastarinnan aikaiseksi. No mistä minä nyt olen tässä lähiaikoina mieleni pahoittanut?

Ensimmäisenä pahoitin mieleni HIHS:in parkkitilanteesta. Ensin meille oli luvattu parkkialue ja 4 päivää ennen ilmoitettiin että meille ei ole parkkialuetta, vaan pysäköinti pitää tehdä omatoimisesti maksulliselle parkille kunhan hevonen on purettu hallille. Ja lähimmälle maksulliselle alueelle oli muutamia kilometrejä. Kyllä minä mieleni pahoitin. MUTTA koska järjestäjä hoisi asian kuitenkin kolme päivää ennen kisoja niin että meille kaikilla AT-kisaajille olikin parkkipaikat hallin läheisyydessä, ihan ilmaiseksi, ilman suurempaa draamaa, minun mielenipahoittaminen meni kirjaimellisesti ohi. Kaikki toimi ja henkilökunta oli mukavaa, ei mitään pahaa sanottavaa!

Hississä verkkailemassa. Miten monta ratsukkoa mahtuu yhteen hissiin?

Toinen mielenipahoitus osui vielä parkkiepisodin kanssa samalle päivälle. Olikohan kyse vain huonosta päivästä vai liekö kaikki päivän huono tuuri saamaan minut pahoittamaan mieleni? Joka tapauksessa, oltiin Miinan kanssa Tuusulassa Match Show näyttelyissä 16.10. Todella kiva paikka, puitteet, palkinnot ja järjestelyt. Miina sai hyvän arvostelun ja "voitti parinsa" saaden punaisen ruusukkeen ja pääsyn BIS-kehään. Poni esiintyi jälleen hyvin, hieman ehkä väsyneen oloinen, mutta muuten hyvällä fiiliksellä. BIS-kehässä ravi vaan parani ja lopulta oltiin 5 parhaan joukossa (josta kolme palkittiin).

Ensinnäkin. Onhan se naurettavaa pahoittaa mielensä leikkimielisistä näyttelyistä. Mutta kuten sanoin, joskus päässä vaan naksahtaa ja tulee paha mieli. Lopulta jäätiin palkinnoitta, vaikka Miinan pari, sinisen saanut BIS kehään nostettu, oli BIS3. Ja hei, olen edelleen sitä mieletä että parimme oli myös hieno, hän on palkintonsa ansainnut. Mutta miksi Miina ei voinut heti saada sinistä, jos kerran pari oli parempi? Ja perustelut tälle oli luokkaa "sulla on nätti poni". Ei meidän tarvitse joka näyttelyissä voittaa (tarviipas), ei tarvitse aina saada ruusukkeita (No kylläpäs), mutta olisi kiva saada perusteluja kysymyksiin ja jotain järkevää linjaa. Kyllä minä mieleni pahoitin.

Pevkeleen nätti ponihan se on. pus.

Viimeisin mielenipahoittaminen liittyy Suomen Ratsastajainliiton yhteistyökumppaniin LähiTapiolaan. Kesälomani jälkeen työni on muuttunut hieman fyysisemmäksi. Ei nyt tavallaan raskaammaksi, mutta kuvioihin on tullut rullakot. Niiden käsittely on ennen kaikkea tekniikkalaji, mutta myös voimasta ei ole haittaa. Kun ne lastataan autoon kolme vierekkäin, ne käännetään ns poikittain. Viimeinen työnnetään kahden keskelle ahtaaseen väliin. Vaikka tekniikka alkaakin olla hallussa, välillä kompensoin käsivoiman puutteessa jalkavoimalla - ja tästä puolestaan on ottanut vuonna 2014 kaatumisessa loukkaantunut jalka itseensä.

Eihän se oikeastaan ole ikinä ollut onnettomuuden jälkeen täysin kunnossa. Polvi on rutissut siihen malliin, että tiedostin viiden vuoden sisään että se kipeytyy. Raskautunut työ kuitenkin nopeuttikin prosessia huomattavasti. Kävin hoitavan lääkärin kautta joka lähetti minut ortopedille. Joka puolestaan sai minut itkemään, sillä jalka kipuilee edelleen samalla tavalla kun reilu kaksi vuotta sitten - tuntuu että lihas muljahtelee ja vihloo. Ortopedi sanoi, että siellä on selkeästi jotain, mutta täytyy mennä magneettikuvien kautta ja katsotaan hoitoa sitten. Pahentunut se on kokoajan, polvi särkee kokoajan paikoillaan ollessa ja reisi vihloo kaikessa ratsastuksesta juoksemiseen saatika pienestä kiertoliikkeestä puhumatta. Ortopedi laittoi maksusitoumuspyynnön LähiTapiolaan (joka siis SRL vakuutusyhtiö) ja tästä piti tulla kahden päivän päästä ilmoitus hyväksymisestä, siitä nopeasti magneettiin ja sitten takaisin ortopedille.

Mutta kun puhumme vakuutusyhtiöstä, eihän kaikki olekaan niin yksinkertaista. Odotin 4 päivää ennen ensimmäistä puhelua LähiTapiolaan. Lupasivat laittaa kiireiseksi. Päivää myöhemmin pyysivät kaikki lausunnut jota jalasta on. Hommasin sekä työterveyden että päivystävän lausunnot ja lähetin ne. Seuraavana päivänä sain puhelun: anomukseni on hylätty. Ja millähän perusteella? Sen takia koska SRL oli ilmoittanut heidän kyselyynsä (olenko ollut vuonna 2014 SRL jäsen) että en ole ollut SRL jäsen vuonna 2014. Anteeksi mutta mitä?! Olen kilpaillut kansallisella tasolla, kansallisissa kenttäratsastuskilpailuissa, miten se on mahdollista ilman jäsenyyttä?! Kehoitin heitä laittamaan kyllä uuden pyynnön että tarkistavat asian ja soitin itsekin SRL. SRL sanoivat että joo, kysyivät olinko minä jäsen minun vanhalla nimelläni! Olen muuttanut sukunimeni yli 7 vuotta sitten, kaikki puhelut ja tiedot LähiTapiolassa on Vilander sukunimellä, miten ihmeessä he ovat keksineet jostain repiä vanhan sukunimen. Soitto LähiTapiolaan ja "he lupasivat vaihtaa sukunimeni oikein" vaikka en ymmärrä edelleenkään mitä vaihdettavaa siinä on kun kaikki paperit ja keskustelut on nykyisellä sukunimelläni. Hämmentävää?

No sitten ajattelin että nythän se sujuu. Ja taas vierähti viikko. Eilen sitten soitin ensin SRL että ovatko he hyväksyneet uuden kyselyn. Kyllä olivat. Huokaisin hieman helpotuksesta, sillä nyt se homma vaikutti etenevän ja muutaman päivän odottelu joka oli muuttunut viikoiksi näytti olevan loppusuoralla. Tai sitten ei. Kun soitin sitten LähiTapiolaan jälleen kysyäkseni miten homma etenee niin vastaus oli jälleen: anomukseni on hylätty. Vakuutusyhtiön lääkärin mielestä jalkani ei voi olla onnettomuudessa loukattu, koska siitä on jo kaksi vuotta aikaa. Ja näin kansio sulkeutui ja muutaman päivän odottelu kääntyi muutaman viikon taisteluksi siitä kuka on oikeassa Vakuutusyhtiö vai hoitavat lääkärit. No, jos tässä vielä montakin kuukautta tapellaan niin kyllähän tuo jalka siihen kuntoon saadaan että pääsee jo työterveyden kautta. Sen jälkeen saavat tapella työnantaja ja SRL siitä kuka maksaa; työnantaja uuttavanhaa vai SRL vanhaauutta.

Ja kyllä, jokainen joka silloin kaksi vuotta sitten kirjoitti että annan toipumisaikaa, te olitte aivan oikeassa! En antanut ja nyt saan maistaa sen katkeran suolaisen hinnan. Taputtakaa siis itseänne olkapäälle ja voitte sanoa "mitä minä sanoin" ja "olisit vain kuunnellut minua". Niin se vaan on että jossain määrin kiltteys ja reippaus kostautuu. Kun ei osaa pysähtyä ja odottaa toipumista. 

Kyllä minä mieleni pahoitin.

23. lokakuuta 2016

HIHS tuli, HIHS meni

Ei niitetty mainetta ei kunniaa, mutta fiilisteltiin Pyryn kanssa esteradoille paluuta ja loppu viikonlopusta ihailtiin vauhdikasta ratsastusta ja shoppailtiin tili (melkein) tyhjäksi. Mutta sitä ennen kerrataan mitä tapahtuikaan ennen kuuluisaan Hissiin änkeytymistä.

Ennen kun polkaisemme HIHS kuulumisiin, ajattelin tulla poikkeamaan Suomenhevosherra Herkuleksen kuulumisien kera. Ensinnäkin, viimeisimmän postauksen jälkeen ei viikonloppu alkanut ihan niin hyvin, sillä Molla alkoi ähkyilemään aamulla ja päivä menikin aikalailla tarkkaillessa. Sunnuntai puolestaan vietettiin sitten kotikisoissa toimihenkilönä. No hevostelua sekin.
Mutta Herkules. Herkku on kesän laihtumisesta toipunut erinomaisesti, energia on palautunut normaaliin, ilmojen viiletessä on tullut ori esille ja mitähän muuta. Edelleen se on yhtä kiltti kuin ennenkin ja tänään olivat Elsan kanssa olleet lenkillä ja vielä ihan kaksisteen, eli kukaan ei ollut heitä irroittamassakaan. Välillä sitä unohtaa että herra on vasta kolme vee ja vielä ori kun se on niin simppeli tapaus!

Herkku on myös päässyt ratsun alkeissa eteenpäin ja ottipa muuten ensimmäiset laukka-askeleensakin! Ja kaikista suurin yllätys oli että se oppi laukkapohkeet kutakuinkuin kerrasta. Yhtään kiihdyttelemättä, siitä vaan naps. Herttinen miten ylpeä siitä voikaan olla! Ja tästähän on kohta sitten tulossa ratsu, heh. No ei kai sentään.

Lisäksi Herkku pääsi koittamaan jopa hyppäämistä irtopomppimisen merkeissä ja on saanut myös kuluttaa energiaa kentällä irti juosten. Seuraavaksi Herkulla on tärkeä meno 1.11. kun on Ypäjällä varsanäyttely. Viimeinen mahdollisuus osallistua joten pakkohan se on. Ja onhan sitä kiva taas saada arvio kun alkaa pojasta tosiaan kasvaa mies. Vai mitä mieltä olette?




7. lokakuuta 2016

Vierotusoireita

Tietääkö muutkin sen? Kun on vain aivan järjetön ikävä tallille? Ratsastamaan, ihan vaikka vain karsinoita siivoamaan. Sitä hevosen läheisyyttä ja kaiken kaikkiaan rentoutumista. Minä kaipaan sitä juuri tällä hetkellä aivan järjettömästi!

No miksen mene tallille? Kun pääsisin. Olen koko tämän viikon ollut kiinni töissä. Kyllä, onhan se ammatinvalintakysymys. Mutta pidän työstäni ja sillä pystyn myös rahoittamaan harrastukseni. Työnkuvani (lue auto ja sitä myöden ajolenkki) on vaihtunut kesälomani jälkeen ja silloin kuin minulla on koko viikko töitä, en yksinkertaisesti ehdi tallille. Tällä viikolla työt on alkaneet klo 9-11 välillä ja loppunut klo 22-02 välillä. Kotiin kun pääsee ei muuta kun ehdi sänkyyn kaatua ja on jo taju pois väsymyksestä. 

 piru vie oli kuvaavat tekstit! - viime viikon teinipeliselfie - voisiko joku opettaa solmimaan nauhat?

Ja ei, en minä missään nimessä valita! Vaikka aluksi muuttuneessa työkuviossa oli myös vastarintaa omalta osaltani, onhan tämä ollut myös kokemuksen kannalta ihan mielenkiintoista. Kolme vuotta kun ajoi samaa lenkkiä niin kyllä tämä on jokaiselta päivältä aina jotain uutta ja kokoajan oppii. On tällä viikolla kyllä sitten testailtu paineensietokykyä, ketutuskäyrää kuin hukkailtukin 100€ arvosta tavaraa. Ei siis tosiaankaan firman vaan ihan ihka omaa omaisuutta älkää pelätkö ;)

Mutta se tunne mikä nyt on sisällä. Se on niin vaikea kuvailla. Olen niin ahdistunut. En tiedä mistä se johtuu tai miten sen saisi pois. Havahduin tähän viime perjantaina kun kävin Pyryn kanssa pyörälenkillä. Olin silloin niin iloinen. Vaikka elämä potkii ylipäätään tällä hetkellä, silloin juuri kun olin lenkillä Pyryn kanssa tunsin olevani onnellinen. Nyt viikko takaperin olen vain ahdistunut. Enkä osaa paikallistaa omassa mielessäni syytä miksi olen niin ahdistunut. En tiedä pystyykö ketään sitä edes selittämään. Kohtalontovereita?

Onneksi alkoi viikonloppu. Lyhyt, mutta viikonloppu se silti on. Seuraavaksi pitää jo sunnuntaina rientää töihin, mutta sitä ennen aijon tallilla nauttia aivan jokaisesta hetkestä. Ja HIHSkin lähestyy.. Onko muuten joku tulossa Helsinkiin? Mehän ollaan siellä Pyryn kanssa torstaina ja perjantaina hyppäämässä. Toivottavasti nähdään paljon kannustusjoukkoja siellä ;)